perjantai 23. elokuuta 2019

Ilmastonmuutos ja menneen lumen alushousut





- Walter Mittyn ihmeellinen elämä näkyy illalla, Anna ilahtuu mustan kaavun alla kampaajan tuolissa. - Viime kerralla aloin katsoa elokuvaa, kun Walter hyppäsi helikopterista Atlantin pärskeisiin. Siitä hän jatkoi pienellä paatilla Islantiin.
- Oletko jo käynyt Islannissa? Taisit jutella sinne matkustamista, kampaaja kysyy.
Kyllä, Anna on haaveillut satujen saarista. Jostain syystä matkan päämääräksi on valikoitunut Kreikka tai Portugali, Lontoo tai Barcelona, kun hän on varannut majapaikkaa.

Lentämällä Anna tekee karhunpalveluksen luonnolle ja ilmastolle. Tästä huolimatta hän on aika ajoin astunut koneeseen. Maailmanvalloituksella Anna ei kersku, Euroopan ulkopuolella hän ei ole kulkenut kuin ajatuksissa ja viime vuosina hän on suunnitellut, että matkustaa myös kauemmas junalla ja laivalla. Anna ei näe itseään hyppäämässä helikopterista meren syliin. Hänen mielikuvituksensa riittää laivaan, jonka kannella hän hiukset hulmuten ja posket punaisina odottaa saarelle astumista.

Anna on istunut samassa kampaamossa, juuri samalla tuolilla monta kertaa. Kolme vuotta sitten hänen käsiinsä osui Anna-lehti, jonka sivuilta löytyi Kaarina Hazardin toteamus Ylen Pyöreä pöytä -ohjelmassa: Ilmastonmuutos on nolo asia, nolompi kuin alushousut, kukaan ei halua puhua siitä.

Ilmasto on lämmennyt, vaikka hauskaa hiustyyliä kantavan valtion päämiehen kädet ovat heiluneet persoonallisesti kieltäen maapallon keskilämpötilan nousseen. Kuvat napajäätiköiden sulamisesta, jääkarhujen alla murenevasta sohjosta ja merijään päällä lainehtivasta sulavedestä, jossa koiravaljakko kulkee, ovat herättäneet ihmiset. Näin on käynyt myös Annalle.




Tietoa luonnon tuhoamisesta on ollut tarjolla. Anna muistaa kuudennen luokan maantiedon tunnin. Opettaja osoitti puisella karttakepillä katosta roikkuvasta kartasta Brasilian trooppiset sademetsät.
- Vuodessa hakataan lähes Suomen kokoinen pinta-ala sademetsää. Yksi maapallon tärkeimmistä hiilinieluista tuhotaan.
Anna ei ymmärtänyt, miksi metsiä pitää hakata. Nyt hän ei ymmärrä, miksi metsiä pitää polttaa.  

Onko ihmisten vaikeneminen johtunut ilmaston muuttumisen valtavista mittasuhteista? Odotammeko, että joku toinen toimii tai vähentää kulutustaan? Onko puhumattomuus seurausta lyhyen aikavälin ajatuksesta, ettei lämpeneminen vaikuta minuun tai lapsiini? Mikä merkitys on ansaita sopiva elintaso? Olemmeko aikataulutetussa arjessa niin kiireisiä ja väsyneitä, ettemme osaa ajatella luontoa?

Anna osaa kysyä, hän ei osaa vastata. Ilmastonmuutos on valtava. Yksi ihminen tai viisi ja puoli miljoonaa ihmistä eivät saa muutosta pysähtymään. Anna ei halua tästä tosiasiasta huolimatta sysätä vastuuta toiminnastaan kenellekään. Hän tekee oman osuutensa: valitsee lentokoneen sijaan junan, vähentää kodin ja kaupan välistä suhaamista vanhalla dieselmoottorilla ja polkee matkan punaisella Jopolla, kävelee vanhoilla jalkoihin hyvin muotoutuneilla lenkkikengillä; valitsee lähiruokaa aina, kun siihen on mahdollisuus, syö kasvisruokaa kolme kertaa viikossa ja totuttaa lapsensakin porkkanakeittoon.

Teot eivät ole isoja, Anna tietää, niille voi nauraa. Hän ei ymmärrä, miksei hän voi tehdä jotain pientä sen sijaan, että käyttää aikansa tarkkailemalla naapureita tai intialaisia. Miksi he eivät tee mitään, jotta voisimme säilyttää nykyisenlaisen luonnon ja maapallon? Pienen liekin sytyttäminen on tärkeämpää kuin pimeän manaaminen. Mietelauseen Anna luki Lotta-kirjasta, kun hän pötkötteli 12-vuotiaana takapihalla heinikossa. Silloin ei tarvinnut suorittaa punkkitarkastusta, kun astui nurmilauhaviidakosta viileälle betonille.

- Äiti, mitä sinä pelkäät? lapsi kysyi, kun ilta-aurinko pyrki sälekaihdinten raoista television kuvaruudulle.
He olivat katsoneet Selviytyjiä. Ohjelmassa kisaajat pyörivät isossa puisessa pyörässä ja heidän päänsä upposi aika ajoin veteen.
- Meidän ahneutta, Anna vastasi lakonisesti samalla kun katsoi mainosta monenkirjavista miesten alushousuista ja kuunteli englantia hauskalla aksentilla.
Vertailu tuottaa aina nopeampia, pienempiä, tehokkaampia, suurempia, tyylikkäämpiä, uudempia; puhelimia, tietokoneita, autoja, taloja, kenkiä.

Anna ymmärtää, että kehittyvien maiden asukkaat haluavat parempaa elintasoa. Niin tahtoo lähes jokainen, meidän tarpeillamme ei ole rajoja. Kim Kardashianin lähtökohdat ja tarpeet ovat erilaiset kuin suomalaisen terapeutin tai sambialaisen puuvillapelloilla työskentevän. Haaveemme tulevasta ovat täysin eri mittasuhteissa. Kardashianin haaveita Anna ei uskalla arvata, suomalaisen terapeutin hän tietää unelmoivan Islannin matkasta ja sambialaisen hän pelkää toivovan jokapäiväistä elantoa. Elämme eri maailmoissa, kuten Mark Knopfler osuvasti toteaa.

There´s so many different worlds.
So many different suns.
And we have just one world.
But we live in different ones.




Samaan aikaan kun vaahterat ravistelivat ruskan väreissä kylpevät lehtensä vuosi sitten pois, Annan silmiin tipahteli uutisia, joissa kansainvälinen hallitustenvälinen ilmastopaneeli (IPCC) raportoi jäätiköiden sulamistahdin kiihtyneen. Aikaa paneeli arvioi olevan 11 vuotta. Silloin kasvihuonepäästöjen kasvu pitäisi pysähtyä, jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin jollakin tavalla hallintaan. Jokainen voi laskea, minkä ikäinen on vuonna 2030. Anna ymmärtää, että ilmastonmuutos koskettaa häntä ja hänen lapsiaan, hänen ikätovereitaan, vanhempia ja nuorempia. Anna ymmärtää, että nyt on aika puhua ja toimia. Toteamus alushousujen ja ilmastonmuutoksen noloudesta on aikansa elänyt.

Metsä on Annalle arvokas paikka, hän on vienyt sinne myös lapsensa. Annaa harmittaa, että alkusyksyllä metsässä vaanivat hirvikärpäset, jotka kaivautuvat syvälle hiuksiin eivätkä halua tulla löydetyiksi. Hyvällä onnella ne vönkivät seuraavana aamuna siipensä hukanneina tyynyliinalla. Annan lapset inhoavat hirvikärpäsiä, heidän houkutteleminen puolukkametsään on toivotonta. Hänen nuoruudessaan ei ollut vaaraa hiuksiin hyökkäävistä kärpäsistä. Anna sai kulkea vanhempiensa kanssa poimimassa mustikoita ja puolukoita kyllästymiseen asti. Nämä olivat niitä harvoja kertoja, jolloin hän halusi istua mieluummin kotisohvalla kuin puolukkamättäällä. Anna rakensi kavereidensa kanssa männyn- ja kuusenoksista majoja, hän uitti kaarnavenettä ison kiven kupeeseen aukeavassa lammessa. Äiti höyläsi juustoa sämpylöiden väliin, lämmitti maitoa ja kaatoi kaakaon termospulloon. Reppu selässä keikkuen Anna marssi pikkusiskojensa kanssa lähimetsään. Eväät maistuivat isolla kivellä, josta näki kotipihan orapihlaja-aidan, kun siirsi kuusen oksan sivuun.

Ilmaston lämpeneminen on tuonut uusia eläinlajeja pohjoisemmaksi, hirvikärpänen on yksi näistä. Viimeisimmän uutisen Anna luki sakaalista, joka kulki helteessä metsätien reunaa Rautavaaralla. Toisaalta lämpeneminen tekee joistakin lajeista, esim. tunturipöllöstä ja naalista uhanalaisia. Joissakin tutkimuksissa on tuotu esille hyönteisten määrän nopea romahtaminen. Hyönteiset kärsivät ilmaston lämpenemisen lisäksi myrkyistä, maatalouden muuttumisesta yhä tehokkaammaksi, jolloin niille ei jää elintilaa sekä vieraslajien lisääntymisestä. Anna ei ymmärrä, millainen maapallo olisi ilman pölyttäjiä.
- Hyttynen on tärkeä, se on osa systeemiä, isä sanoi Annalle, kun hän Pellon leirintäalueella, vihreän teltan oviaukossa pyöritteli haarukassa sääskispagettia ja erotteli mäkäräisiä myslistä.
Biologian tunnilla Anna ymmärsi, että isä puhui ekosysteemistä. Opettaja kertoi, että ihmisen ongelma on aina ollut ja tulee olemaan omien tarpeidensa mitoittaminen niin, etteivät ne riko ekosysteemiä. Annasta se kuulosti rosvoamiselta.

Lomalla Annan on helppo pienentää hiilijalanjälkeään. Hän jättää Toyotan talliin ja etsii sopivan bussi- tai junavuoron matkatessaan rakkaiden luokse. Hän pyöräilee ruokaostoksille, tarakalla matkustaa varhaiseen aikuisuuteen varttunut kauppakassi. Jos kassilla on ikää 24 vuotta, onko sen hiilijalanjälki pienempi kuin kaupan kassalla odottavan muovipussin. Annalla on aikaa tutkailla ostoksia, tehdä valintoja, jotka suosivat lähiruokaa ja perusraaka-aineita. Hän käy jääkaapin sisällön läpi useammin ja huomaa parasta ennen päiväykset. Lomalla hän löytää kaapista harvoin nahistuneita porkkanoita ja tomaatteja, hometäpläisiä rieskoja ja viimeisen myyntipäivän ajat sitten ohittaneita kinkkusiivuja. Arkena työelämän aikatauluissa roikkuessaan Anna täyttää kompostia tiiviimmin.

Työnsä puolesta Anna kuulee vastaavia tarinoita kiireestä. Työ ja arjen paletti vaativat usein niin paljon, että valinnat, joita teemme eivät kohtaa ilmastoystävällisiä arvojamme. Anna miettii, mihin hänellä ja ihmisillä on kiire. Heräämme, viemme lapsemme hoitoon, menemme töihin; pääsemme töistä, haemme lapset kotiin, käymme kaupassa, laitamme ruoan, viemme lapsemme ja itsemme harrastuksiin; teemme iltatoimet, käymme nukkumaan. Toistamme tapahtumasarjan viisi kertaa viikossa, kaksikymmentä kertaa kuukaudessa ja kaksisataa kertaa vuodessa. Maksamme opinto-, auto- ja talolainaa, pienennämme kulutusluottoja, ostamme vaatteita, huonekaluja, astioita, elektroniikkaa, vakuutuksia, matkoja.

Anna haluaa hidastaa. Moni haluaa hidastaa. Anna luki perheestä, joka luopui talostaan. He asettuivat maaseudulle, opettelivat kasvattamaan itse perunaa ja viinimarjoja, ottivat kanoja ja lampaita, ostivat lähitilalta ohraa ja vehnää, leipoivat itse. Kaikki eivät voi toimia samalla tavalla. Anna tekee lyhyempää työpäivää, jotta hänellä on enemmän aikaa itselleen, läheisilleen ja paremmille valinnoille. Hän haluaisi tehdä vieläkin lyhyempää päivää ja nostaa kotiaan ympäröiviltä pelloilta perunaa ja porkkanoita, viinimarjoja ja mansikoita.

Tarvitsemmeko lakeja ja säädöksiä, jotta opimme elämään ilmastoystävällisempää elämää? Anna sukeltaa päättäjien saappaisiin. Uskaltaisiko hän säätää lakeja, jotka rajoittavat itsemääräämisoikeutta? Hyvittäisimme lentomatkojemme päästöt tukemalla metsien kestävää käyttöä tai maksaisimme lentoveroa. Pienentäisimme kotimme lämpötilaa 20 asteeseen. Viettäisimme aikaa suihkussa korkeintaan kolme minuuttia. Söisimme kasvisruokaa ainakin kaksi kertaa viikossa. Pääsisikö Anna jatkamaan työtään seuraavalle toimikaudelle, jos hän rajoittaisi ihmisten toimintaa?

- Lyhensin latvoista viitisen senttiä, haarahiukset lähtivät ja muotoilin uudestaan, kampaaja kertoo ja näyttää peilistä, kuinka Annan ilme on piristynyt.
Anna havahtuu mustan kaavun sisällä. Hän on pohtinut ilmastoa, aika ja paikka ovat kadonneet.

Punainen Jopo kuljettaa Annan kotiin, alamäkeen on helppo rullata. Lapsi pötköttää olohuoneen sohvalla puhelin kädessään, katse ja ajatus ruudussa. Anna livahtaa vaatehuoneeseen, hän löytää sisareltaan saamansa paidan, jossa kasvaa komeaa heinää, korpikastikkaa. Sisko oli laittamassa paitaa kirpputorille myyntiin, onneksi Anna ennätti väliin, hän löysi aarteen kolmella eurolla.
- Laita puhelin pois! Lähdetään... Anna huudahtaa, kun suoristaa paidan helmaa.
- Minulla on tämä video kesken, menee kymmenen minuuttia.
Anna vetää henkeä ja istahtaa sohvan toiseen päähän. Hän nostaa lapsen pitkäksi venähtäneet jalat syliinsä.
- Mitä sinä katsot? Anna tiedustelee ja on iloinen, kun ymmärsi pysähtyä ja olla kiinnostunut jälkikasvunsa puhelimen käytöstä.
Katse ja ajatus tiiviisti ruudussa lapsi mumisee seuraavansa tubettajaa.
- Kun olet katsonut sen, niin lähdetään taimitarhalle. Ostetaan siperinpihta ja katsotaan muitakin puita.
Lapsi on pyytänyt monta kertaa, että he hankkisivat uuden pihtan kuihtuneen tilalle. Anna on luvannut yhtä monta kertaa toteuttaa toiveen, mutta lupausta pitemmälle hän ei ole päässyt.
- Mitä muita? lapsi nostaa päätään. Katse hänen vihreissä silmissään on iloisen yllättynyt.
- Katso sinä, mitä puita tarhalla myydään. Luin, että puiden istuttaminen on helppo tapa auttaa luontoa ja ilmastoa voimaan paremmin.

Kun Anna silittää taimitarhan sivuja katselevan jalkoja, hän toivoo, että hänen lapsensa näkisivät, kuinka pihta kasvaa täyteen pituuteensa. 



lauantai 1. kesäkuuta 2019

Kuoriutumattomia voikukkia

- Ja paskat minä siitä välitän! lapsi karjaisee vesikierteet vihreissä silmissään ja pakenee suljetun oven taakse.
Anna uskoo kehon kieltä enemmän kuin sanoja. Neuvottomuus saa hänet vääntelemään käsiään, sydämessä sama liike toistuu. Anna on koputtamassa suljetun oven uurteeseen, mutta etusormen liike ennättää pysähtyä ennen kuin osuu kohteeseensa. Lapsi tarvitsee aikaa olla yksin. Anna tarvitsee aikaa olla yksin. Hänen pitää asetella ajatuksensa aikajanalle niin, että hän itse ensin ymmärtää syyn ja seuraukset.

Eteisestä jalkoihin löytyvät punaiset kumisaappaat. Kuoriutumattomat voikukat napsuvat saappaiden kärkiin, kun Anna astelee ylipitkäksi venähtäneessä ruohikossa. Moottori pyörähtää käyntiin neljännellä vedolla, hetken ilmassa viivähtää 98-oktaavisen bensan tuoksu ja harmaa utu. Ajaessa on hyvä asetella ajatuksia.

Wilman ja Annan suhde on monimutkainen. Anna tietää, että elämä on täynnä väärinkäsityksiä, joista syntyy ristiriitoja. Tekstissä väärinkäsityksiä aikaan saavia täkyjä on valtoimenaan. Anna pähkäilee aamuisin, avaako koulun hallinto-ohjelmaa, seuraako ikävä tunne koko päivän. Iltaisin sama tunne päätyy hyvästi makeat yöunet -ajatukseen. Oli vuorokauden aika mikä tahansa, Wilman avaaminen vaatii Annalta rohkeutta ja sopivaa adrenaaliryöppyä.

Anna haluaisi tiirailla tuloilmaventtiilin kätköissä, kuinka toiset vanhemmat avaavat oppilaitoksen hallinto-ohjelman nettiliittymän. Painavatko jotkut Wilma-pikakuvaketta posket innostuksesta hehkuen, kun odottavat iloisia uutisia lapsensa koulutyöskentelystä? Kiertävätkö toiset konetta hartaasti, vihdoin luovuttavat ja ohjaavat hiiren rohkeutta vaativaan kohtaan? Kun pääsevät ohjelmaan, raottavat varovasti ei-dominoivaa silmää ja vilkaisevat, kuinka lapsi on koetellut opettajien työssä viihtymistä. Mielikuvissa Anna avaa Wilman sohvalla vetelehtien samalla kun kuuntelee Hotakaisen, Kyrön ja Nousiaisen jorinoita huolista. Pitäisikö hänen olla enemmän huolissaan lapsen keräämistä vaalenpunaisista ja keltaisista tuntimerkinnöistä vai omasta pelostaan?

Anna katsoo työnsä tulosta, keltainen voikukkapelto on kadonnut, samoin ylipitkät ruohon varret. Peilistä itseään katsominen ei sen sijaan tuo samaa hyvän olon tunnetta. Se ei ole helppoa, vaikka välissä on pölyä ja hammastahnan pärskeitä. Välillä Anna on ottanut puhelimen pois, kun ei ole muuta keksinyt. Välillä hän antanut lisää peliaikaa, kun koulutyö on sujunut. Yleensä Anna on puhunut, vetänyt lapsen mukaan pohtimaan ja miettimään, mitä tapahtuneesta saa oppia. Joskus hän on ollut hiljaa ja vetäytynyt, omat voimat ovat olleet kadoksissa.

Kaiken kattavasta vanhemmuuden opaskirjasta olisi ollut Annalle apua. Olisi ollut helppoa etsiä vastauksia oppaasta vaikeisiin äiti-lapsi -tilanteisiin samoin kuin ankanpojat löytävät ratkaisut Sudenpentujen käsikirjasta. Anna on kaivannut oman äidin neuvoja ja parin vuosikymmenen antamaan viisauden etumatkaa. Hänellä ei ole ollut kaiken kattavaa opaskirjaa, hänellä ei ole nyt äitiä. Hänellä on ystäviä, jotka kulkevat polvet naarmuilla ja sydämet avoimina. He rakentavat välimatkaa ja näkökulmia Annan ja lapsen välisiin ristiriitoihin.
- Arsi tarvitsee enemmän aikaa sopeutua uusiin tilanteisiin kuin joku toinen lapsi.
- Ei kaikkien tarvitse olla ulospäin suuntautuneita ja aina reippaita, hiljaisempia ja itsekseen viihtyviäkin tarvitaan.
- Sinulla on herkkä lapsi, hän vaistoaa tarkasti. Muistatko kun sait lahjaksi vihreää ruusunlehtiteetä ja kynttilän? Muistatko, kun hän lämmitti sinulle saunan ja hieroi hartioitasi? Lapsi tiesi, mitä tarvitsit.

Nyt sormi tavoittaa oveen uurretun syvennyksen. Anna saa luvan astua sisään.
- Luuletko, että ope uskoo minua? Ei kuutosen luusereita uskota niin kuin ysin oppilaita.
Anna ymmärtää lasta, hänellä on kuutosen leima otsassa. Huonommuuden tunne on jokapäiväinen tuttu. Lapsi ei avaa itseään ja ajatuksiaan kuin harvoille. Miten opettaja voi tietää, jos lapsi ei kerro omaa näkökulmaansa vaan vetäytyy tai jos hän kertoo, se menee yli? Anna ymmärtää opettajia, heillä on uudet opetussuunnitelmat ja ohjeet numeroarvosteluun. Sitä Anna ei tiedä, laitetaanko oppilaiden arvosanat edelleen tasaisesti polveilevalle Gaussin käyrälle. Opettajilla on kymmeniä oppilaita ja kaikkien erityistarpeet pitää huomioida. Heiltä vaaditaan oppilaiden ja heidän perheidensä ongelmien ratkaisemiseen aikaa ja monen ammattikunnan tietotaitoa. Anna ei kadehdi opettajien työtä. 

Anna ottaa lapsen halaukseen. He molemmat ovat saaneet aikaa asetella ajatuksiaan järjestykseen. Lapsi toteaa, että olisi voinut sanoa opettajalle, että tunsi itsensä sairaaksi, ei hän tahallaan pinnannut. Seuraavalla kerralla hän aikoo kertoa olotilastaan ja tunteistaan. Anna tietää, ettei se ole lapselle helppoa, mutta asian ääneen sanominen vie jo luottamusta ja kasvua eteenpäin. 

- Leikkasin nurmikkoa, jätin sulle takapihan, Anna kertoo.
- Eipä uskoisi, voikukat nousee jo, lapsi vastaa vilkaistessaan ulos.
- Kasvavat nopeasti, ovat sitkeitä, Anna sanoo pörröttäen lapsen hiuksia.



tiistai 24. heinäkuuta 2018

Kun aika on



                                                           
                                                                                       valokuva: Jari Kekkonen


Aurinko saapuu etelästä Annan paljaille käsivarsille. Tuuli kulkee hiljaa, pyhäpäivä herättää lempeästi, viipyillen. Annan sisällä asuu hetken kauneudesta huolimatta pelko. Hän painaa polkimia voimalla, tunne valjastuu liikkeeseen; ylämäki vaatii voimaa, samoin pelko.

Pyhäpäivän hiljaisuuden halkaisee puhelimen vaativa ääni.
- En vastaa, Anna manaa pysähtymään käskevää soittoa.
Jokin hänen sisällään pyytää unohtamaan käskyn ja ohjaa laskeutumaan alas polkimilta. Anna tottelee lempeyttä. Hätäiset sormet pyörittävät nyörit suoriksi, puhelin osuu käteen repun pohjalta.
- Anna, rikkinäinen ääni puhelimen toisessa päässä vetää henkeä ennen kuin jatkaa.

Kevään keltainen juhla huipentui kokon polttoon ja suklaamunien etsimiseen. Laskevan auringon ja liekkien lomassa vaihdetut katseet kuplivat yhdessäolon riemua.
- Varo, sun makkara tippuu, huudahti sisko äidille.
- Kyllä pääsiäiskokolla yksi makkara täytyy polttaa ja sitten tiputtaa hiillokseen, äiti naurahti ja kumartui pelastamaan mustaksi kärähtäneen herkun.
Yksi löysi suklaamunan kukkaruukusta kellertävien kanervien välistä, toinen halkoliiterin oven takaa. Hupenevat hanget ja koivuhalkoja syleilevät liekit saivat todistaa, kun aikuiset kasvoivat lapsiksi, pyörivät piiriä ja nauroivat vedet silmissä.

Arkena äidin ja Annan puhelinkeskusteluissa vilahti närästys-sana. Äiti kertoi, ettei kahvin jättäminen viilennä ylävatsan poltetta. Hän sai lääkettä, mutta kipu kulki mukana.
- Pääsen nielemään putkea, epäilevät jotain suolistosairautta, äiti huokaisi kauniina torstaipäivänä, jolloin sade viirutti talven nähneitä ikkunoita ja hanget olivat huvenneet.

Ilmapallot, sima ja munkit koristivat isän ja siskon lasten syntymäpäiviä. Äiti oli laihtunut, hän ei maistanut juhlapöydän herkkuja; vaaleanpunaisesta käsilaukusta löytyi mustikkasoppaa ja riisikakkuja. Äiti liikkui levottomasti, hän istui ja hieroi oikeaa reittään. Sisarukset katsoivat toisiaan ja varasivat ajan yksityiselle lääkärille. Äidin silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kiitti lapsiaan.
- Mummu, oletteko te vaarin kanssa pussanneet suulle? kysyi siskon tyttö silmät jännitystä pilkehtien.
- Kysypä vaarilta, äiti vastasi ja pilke tarttui häneen.
- Ollaanhan me, useamminkin saisi, isä vastasi ja iski silmää.
Anna katsoi vanhempiaan, joiden rakkaudessa oli hyvä lämmitellä. Lämpimästä tunteesta huolimatta tuona päivänä pelko astui hänen sisäänsä.

Helatorstain aattona Anna avasi työpaikan oven, ulkona häntä tervehti helteinen henkäys ja kirkkomaalta kantautuvat saattokellot. Pelko muistutti työpäivän keskellä asuinpaikastaan.
- Ei, ei, Anna puisti päätään ja laittoi sivuun ajatuksen, joka lupaa kysymättä hiipi hänen mieleensä.
Äiti istui samaan aikaan lääkärin vastaanotolla. Gastroskopia ei ollut paljastanut ylävatsan poltteen syytä. Ultrassa ei ollut näkynyt sisäelimiä, jokin neste oli peittänyt ne.

Aaton iltana Anna puristi rattia. Kuuma, musta asfaltti oli sumea, silmät täyttyivät kyynelistä.
- Tältäkö se tuntuu, kun luetaan kuolemantuomio? oli äiti hetki sitten sanonut ääneen kysyksen, joka jyskytti Annan korvissa.
Lääkäri oli pahoitellut ja kertonut, ettei syöpää voi sulkea pois. Neste vatsassa oli askiittia, jota myös syöpäkasvaimet erittävät. Anna ymmärsi sumeaa asfalttia ajaessaan, että nyt pelon kanssa oli elettävä.

Kevään juhlaputki jatkui. Äitienpäivänä Annaa ahdisti, tunnelma hänen sisällään oli raskas kantaa, tai raskas oli kepeä ilmaisu sille, miltä pelko tuntui. Äiti istui pienenä ja hauraana sairaalan sängyssä pastellinpuna-sinisessä asussa, vain hänen vatsansa oli iso. Vatsa oli täynnä nestettä, sinne ei sopinut ruokaa. He muut maistelivat sängyn jalkopäässä suklaalla koristeltua kakkua, jonka äiti oli edellisenä päivänä leiponut.

Syöpä, syöpä haimassa, kivut saivat nimen. Tieto pysäytti. Sai haukkomaan henkeä. Kouraisi sydämestä. Veti jalat alta. Laittoi kaiken sekaisin. Nosti kyyneleet silmiin. Sai huutamaan. Väsytti. Laittoi kiukuttelemaan. Pelotti.

Perhe yhdisti voimansa, painoi peukut yhteen ja päätti, että yhdessä he ovat enemmän kuin sairaus. Yksi hankki tietoa. Toinen käytti lääkärisuhteita hyväkseen tunnontuskia kokematta ja vaati nopeampia tutkimus- ja toimenpideaikoja. Yksi selvitti korvausasioita. Toinen otti yhteyttä ravitsemusasiantuntijaan, poimi nokkosia ja opetteli puristamaan kasviksista vihermehua. Yhdessä he lohduttivat äitiä ja toisiaan, rukoilivat ja toivoivat. He juhlistivat vanhempien 50-vuotiskihlapäivää ja uskoivat, että äidin seuraavaksi kesäksi suunnittelema vihkivalan uudistaminen toteutuu. Ja iltaisin he itkivät itsensä uneen.

Anna jakoi suruaan sisarusten kanssa. He olivat hukassa, eivät olleet koskaan aiemmin silittäneet kuolemansairaan äidin poskia. Isäänsä he katsoivat ihmetellen ja kunnioittaen, kuinka hän jaksaa pitää puolisostaan huolta. Anna jakoi suruaan ystävien kanssa. He eivät olleet hukassa, olivat itse kokeneet saman. Viisas ystävä sanoi, että isä jaksaa. Hän ei voi puolisonsa syövälle mitää, mutta vaimoaan hän voi hoitaa.

Lapsensa rippikirkossa Anna katseli läheisten riviä, josta äiti puuttui. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -sanat nostivat muistoja mieleen enemmän kuin Anna jaksoi kantaa. Äiti lauloi paljon. Jokin Annan sisällä kertoi, että pian on aika. Edellisenä iltana hän oli käynyt syöpäosastolla. Äiti oli juuri oksentanut. Puristamansa vihermehun Anna oli laskenut valkoisen pöydän reunalle, sen aika olisi ehkä myöhemmin. Äiti oli ollut väsynyt ja rikki. He olivat jutelleet tunteesta, kun keho pettää. He olivat jutelleet vihasta, kun keho pettää. Äitiä ei voitu leikata, syöpä oli vatsanpeitteillä.

Anna oli hieronut äidin jalkoja öljyllä, silittänyt otsaa ja vienyt syvärentoutuksessa järven rantaan, mökille, äidin lempipaikkaan. Kivut olivat kadonneet hetkeksi, mielikuvissa oli ollut hyvä liidellä: Pehmeä hiekka jalkapohjissa, auringon lämpö iholla, leppeä tuuli hiuksissa. Mökin takaa hiipivä suopursun tuoksu, joka sekoittui hirsien ja rantasaunan piipusta tanssivaan savuun. Järven selältä kantautuvat lokkien kirkaisut ja mökin harjanteella poikasiaan ruokkivien pääskysten kirskutukset; lempeät laineet, jotka kuiskaten uivat kohti rantaa. Raskas oli jälleen kevyt sana kertomaan tunteesta, kun Anna oli sulkenut sairaalan oven ja suunnannut lapsensa juhliin. "Tiedäthän, että mummu rakastaa sinua aina." -viesti tavoitti ehtoolliselle polvistuvan nuoren.

Ehkä kaksi viikkoa oli lääkäri arvellut, kun sisko oli kysynyt, kuinka kauan on jäljellä. Hoitoja ei voinut aloittaa, äidin kunto oli romahtanut. Jalat pettivät Annan, hän otti käsillään tukea kylmästä laattalattiasta. Kaikki jäisi kesken. Äiti ei pääsisi kotiin. Hän kertoi, että haluaisi katsella keittiön ikkunasta. Äiti ei keittäisi uusia perunoita eikä leipoisi raparperipiirakaa, hän ei kattaisi lautasia pitkälle pöydälle, jossa istui hänen perheensä nuorimmasta vanhimpaan. Äiti ei pääsisi mökille. Hän ei ollut kertonut, että oli löytänyt käsin kudotun gobeliinin, josta oli haaveillut. Hän ei ehtisi kiinnittää hirsille seinävaatetta, jossa kolme kaurista ylittivät puron.

Kolme tuntia oli aika, joka annettin lahjaksi Annalle. Hän ymmärsi runoilija William Blaken sanat "elää ikuisuutta hetkessä", syvemmin kuin koskaan. Anna sai jutella, itkeä ja nauraa äidin kanssa saattohoitopäivän ensimmäisen illan. He muistelivat, kuinka sisarukset leikkivät apinoita ja hyppivät lapaset jaloissa laajenevissa pälvissä ja saivat äidin hermostumaan. He matkasivat helteiseen aamuun, jolloin poimivat mustikoita ja kävivät kylpemässä linnunmaidon lämpöisessä järvivedessä hien ja
sormien sinen pois.


      William Blake: Auguries of Innocence
                 
     To see a World in a Grain of Sand
     And a Heaven in a Wild Flower
       Hold Infinity in the palm of your hand
      And Eternity in an hour


Äiti toivoi, että hautajaisissa lauletaan "Mun sydämeni tänne jää". Hän kertoi, ettei pelkää kuolemaa. Rakkaita hänen tulee ikävä. Äiti sanoi, että hänen sydämensä jäisi läheisten luo. Hänen rakkautensa tulisi asumaan kaikissa, joita hän on koskettanut.

Saattohoidon seuraavana päivänä äiti puhui väsyneesti ja epäselvästi; suu oli kuiva, lihakset eivät jaksaneet tehdä työtä. Läheiset saivat lahjaksi kuitenkin pilkahduksen rakkaastaan.
- Tunnetko tällaista partasuuta? isän veli kysyi sängyn vierellä.
Äiti kokosi voimansa ja lausahti: Hädin tuskin.
Ja Anna näki, että äiti hymyili.

Kun aika saapui, korkealta paistava keskikesän aurinko lämmitti, tuuli oli vaiti, jakoi tyhjyyden. Elämään ilmestyi viiva. Viiva viilsi ajan halki: aika ennen äidin kuolemaa ja aika kuoleman jälkeen. Äiti nukahti isän käsivarsille. Lapset olivat matkalla, kaikki pienen matkan päässä. Ehkä näin oli hyvä, hetki oli vanhempien oma, yksityinen. Anna polki ylämäkeä, kun siskon mies sai henkäyksen jälkeen rikkinäisellä äänellä kerrottua, että äidin aika oli saapunut. Veli istahti jakkaralla lastensa kattaman kahvipöydän ääreen ja joi muovimukista, kiire oli kadonnut. Äiti oli opettanut, että pienimpienkin tarpeet olivat tärkeitä.


           Auguries of Innocence, suomennus Risto Ahti

       Nähdä Maailma Hiekanjyvässä
        Ja taivas Villikukassa
        Pitää Äärettömyyttä kämmenellä
         Ja elää Iänkaikkisuus tunnissa






torstai 21. joulukuuta 2017

Aurinkosuihku

- Pelkoperäntie, Anna mumisee kun pitkät ajovalot paljastavat lumen alla lepäävän viitan. Kyltti osoittaa korkeaksi venähtäneiden kuusien välissä halkovaa tietä kappaleen matkaa, pimeys syö hetkessä sekä havupuut että mutkittelevan tien. Toyota kulkee hitusen sallitun satasen yli, aamu lipsahti hopun puolelle, kun Anna vastasi sähköpostiviestiin, joka vaati kohteliaiden sanakäänteiden lisäksi harkintaa. Isot päätökset odottavat, edessä on jälleen risteys, joka haastaa valitsemaan eikä anna lupaa pysähtyä.

Toyota nielee mustavalkoista asfalttia, ensimmäinen käyntipaikka lähenee. Annan mieli ei askartele tulevan terapian tavoitteissa eikä asiakastyön läsnäolossa, mieli kiinnittyi Pelkoperäntien kylttiin. Tienviitassa voisi lukea: Elämä. Anna on usein pelännyt kulkiessaan elämäntietä. Esiin on noussut pimeitä risteyksiä, joita Anna ei ole toivonut; risteyksiä, joissa ei ole ollut kylttiä. Millainen tie olisi lämpöön nousevassa aamussa, nuorenvihreiden kuusenkerkkien puhjetesssa ja punarinnan merkitessä kotipiiriään laulullaan? Jos aurinko auraisi valoa ja lämpöä soratielle, pysäköisi Anna punaisen autonsa pientareelle ja astelisi Pelkoperäntietä paljain jaloin. Jos kesäsade kastelisi kuusenkerkät ja punarinnan, huuhtoisi Anna hiuksensa luonnon suihkussa ja tanssahtelisi kuralätäköissä kohti risteystä.

Pelon vastakohta on rakkaus. Määritelmä ei ole täydellinen eikä ainoa, mutta Annalle se on sopiva. Hän valitsee pelon vastakohdaksi rakkauden, koska on keuhkonnut lähimmilleen kun on pelännyt, ettei riitä, ei ole rakkauden arvoinen.

Mille Anna ei ole riittänyt? Kenelle hän ei ole ollut rakkauden arvoinen? Tunne on ollut niin valtava, että Anna on pilkkonut sen pienempiin, käsiteltävän kokoisiin palasiin.
- Kuka on jättänyt likaiset sukat pöydälle?
Hän on huutanut ruokapöydällä lepäävistä sukista, joiden harmaat pohjat ovat kavaltaneet ne käytetyiksi. Hän on pelännyt olevansa huono taloudenhoitaja, kun tyhjän jauhelihakeittolautasen vierestä on löytynyt likainen sukkapari. Anna on tallettanut surun sisälleen lukisessaan Wilma-merkintöjä myöhästymisistä, unohtuneista kirjoista, tekemättömistä kotitehtävistä sekä epäasiallisesta käytöksestä. Hän on pelännyt, etteivät hänen lapsensa riitä koululaitokselle eivätkä yhteiskunnalle. Pohjimmiltaan Anna on pelännyt, että hänessä on jotain vikaa kun hänen lapsensa eivät osaa käyttäytyä. Hän on tuijottanut tietokoneen ruutua iltaisin, kirjoittanut terapiasuunnitelmia ja määritellyt moniportaisia tavoitteita. Viereisissä huoneissa lapset ovat uponneet ruutujen näyttöihin. Anna on pelännyt, ettei hän ole riittävän hyvä äiti eikä terapeutti, kun suunnitelmat ja tavoitteet jäävät iltoihin.

Pieneksi pilkottujen asioiden lisäksi elämä on tarjoillut pelkoa aimoannoksina. Silloin keuhkoaminen on väistynyt, isot risteykset ovat saaneet Annan kääntämään tyynyn puolta ja tuijottamaan kuusikaton tuttuja kuvioita yön syvinä hetkinä, jolloin sekunnit ovat syöneet minuutit ja kasvaneet tunneiksi. Anna on pelännyt jäävänsä yksin, hän on pelännyt hajoavansa sirpaleiksi ja katoavansa, hän on pelännyt kuolevansa. Anna on katsellut itseään kuin ohuen ohutta piparia, joka tippuu hitaasti, iskeytyy yhdestä terälehdestä laattalattialle, menettää rajansa, räiskähtää miljooniksi jauhohitusiksi, kiirii pitkin lattian pintaa ja katoaa.

Särkyminen on ollut väistämätöntä, se on mahdollistanut uuden syntymisen. Anna on hajonnut alkutekijöihinsä, jotta hän on saanut mahdollisuuksia rakentaa itseään yhä uudelleen. Pelko on kummunnut pimeästä tuntemattomasta, viitoittamattomista teistä ja risteyksistä, joita hän on kulkenut tietämättä minne on matkalla.

Anna ei ole matkallaan yksin, tiellä astelee tuttuja ja tuntemattomia. Yksilöt, perheet, kunnat, kansat ja valtiot; kaikki tarvitsevat tunteen, että heidän rajojaan kunnioitetaan ja he ovat hyväksyttyjä. Kun on turvassa ei ole tarvetta keuhkota eikä suurennella.

Kyllä, Annan lakissa kasvaa sinisen sävyhin taittuvia metsäkurjenpolvia ja valkoisia ojakärsämöitä. Välillä kukat kuihtuvat, Anna ei muista kastella niitä. Joskus hän antaa kasveille liikaa vettä, silloin juuret hukkuvat. Ja pakkasella hän kiskaisee päähänsä pipon, josta löytyy ketokukkien sijaan villaraitoja.

Pelkoa ja epävarmuutta olisi hyvä rakastaa, katsella niitä lempeästi ja tarkastella, ovatko ne aiheellisia vai ovatko ne uskomuksia, jäänteitä menneisyydestä. Annalle pelon rakastaminen on vaikeaa, liian vaikeaa. Avatessaan päiväkodin vastaanhangottelevaa porttia, Anna päättää hyväksyä pelon ja epävarmuuden matkakumppaneiksi. Se on hänelle juuri nyt sopivankokoinen askel.

Portin selätyksen jälkeen vuorossa on painava ulko-ovi, jonka avaaminen terapiakassien keikkuessa olalla vaatii tasapainottelua. Vastaanhangottelut ja tasapainottelut palkitaan, sisällä Annaa on vastassa innokas nuori silmäpari, joka löytää laukun avoimen vetoketjun takaa pikkuautoja. Lapsi poimii käteensä oranssin Chervoletin, Anna vihreän Range Roverin. He ajavat uimaan, lapsi valitsi kuvista uimahallin. Hän rakastaa vettä, sillä siellä hän saa liikkua vapaasti. Pienet sormet irrottavat otteensa hetkeksi Chervoletista, supistuvat yhteen pään päällä ja avautuvat. 
- Suihkuun, mennään suihkuun, Anna sanoittaa viittoman. 
Samassa matalalta saapuva auringonsäde löytää reitin sälekaihdinten välistä ja auraa valon lattialle. Lapsi havahtuu, pyöräyttää etusormellaan auringon ja avaa sormet välkkymään. 
- Aurinko, Anna huokaa. 
- Ui-u, lapsi muistaa, että oli menossa suihkuun. 
- Aurinkosuihku! Anna naurahtaa. - Juuri sitä me nyt tarvitsemme. 








sunnuntai 6. elokuuta 2017

Varjoista valoon

Rakkaus pakenee määritelmiä, se pakenee sitomista. Rakkaus valuu syleilystäsi, kun olet saavuttamassa sen. Rakkaus vaeltaa vapaana, etsii kevättalven sohjossa omat asfaltin- ja bensankatkuiset moottoritiensä sekä loppukesän helteessä sinipunaisina huojuvat kurjenkello-metsälauhakedon halkomat polkunsa. Se saapuu ulottuvillesi, kun on aika. Tai huomaat rakkauden, kun olet valmis - se on kulkenut kanssasi koko ajan ja nyt on sen hetki astua varjoista valoon.

Ihastuminen huokuu jokaisesta tumastasi ja solustasi, se jakautuu ja laajenee. Voit saada ihastumisen syliisi, se on kuin vilkas lapsi, joka malttaa viipyä luonasi hetken. Ihastuminen tarvitsee tilaa, mieli ja keho poreilevat, harhailevat ja etsivät.
- Hei-hei, pulleat sormet puristuvat ja avautuvat tähtinä sykkiviin jäähyväisiin.
Kiintyminen, luottamuksen horjuvat ensiaskeleet hapuilevat kantavaa pintaa jalkojen alle ja etsivät uusia kulkureittejä.

Jos ihastumiselle raivaa tilaa, antaa mahdollisuuden tutkia seinien rajaaman alan, se rakastuu. Rakastumista on turha ottaa kädestä kiinni, sen tanssiinkutsu pyörryttää, kantaa hetken, vetää jalat altasi oli sinulla Pradan korot, Asicsen raidat ja Luojan luomat paljaat jalat. Istuessasi kaltevalla pinnalla ihmettelet, mitä tapahtui. Vetikö harmaan puulattian epätasainen pinta sinut nurin vai kompastuitko kirjavan räsymaton loimilankojen päihin? Vaikka huuma laimeni, huomaat nauttineesi kaikilla aisteillasi: rakastuminen maalasi lempimaiseman, soitti suosikkisävelet, tuoksui vietellen, maistui hunajalle, sytytti liekin, jonka lämmössä tanssit taitavammin kuin koskaan.

Ihmetellessäsi askeleita, joihin kompastuit, katseesi osuu kaappiin. Maalia hilseilevän kaapin ovi on raollaan, tutkimattomat kokemukset ja tarinat houkuttelevat avaamaan ovea. Silloin pelko hivuttautuu kintereillesi, herättää epäilyksiä: voinko luottaa itseeni, voinko luottaa toiseen; olemmeko rakkauden arvoisia? Tarinoiden kohtaaminen ei ole helppoa, kuten ei väsyneen kiukuttelevan lapsen rauhoittaminen, molemmat vaativat kärsivällisyyttä ja lempeyttä. Kaapissa majailevat kohtaamattomat tunteet ovat olleet yksin pimeässä ja varjoista valoon syntyminen pelottaa.
- Älä tule, en halua nähdä sinua.

Kiusaus työntää mennyt takaisin suljettujen ovien sisään nostaa päätään pelon voimistuessa hetkeä ennen rakkauden saapumista. Jos löydät rohkeutta avata tarinat, avata pölyttyneet kannet yksi kerrallaan, lukea kellastuneet sivut ja sukeltaa arpiseen menneeseen, koet rakkauden synnyttämän luottamuksen. Luottamus kannattelee kaiken sen, mikä uskaltaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Pelon on aika tulla kohdatuksi. Kun otat pelon syliisi, se sulaa huomion ja lempeyden lämmössä, sulautuu osaksi kokonaisuutta, vaikka alussa pyristelee ja itkee kuin yliväsynyt lapsi.
- Onko kaikki hyvin?
Kysymykseen tulee pulleiden, kyynelsilmiä hankaavien sormien takaa nyökkäys ja henkäys pallean kohoillessa sisäänveto kerrallaan.

Rakkauden on aika näyttää määrittelemätön, vapaudessa askeleensa löytävä luonteensa. Kohtaamattomat tarinat tulevat kohdatuiksi, ne kasvavat valoon vaeltaneeseen kokonaisuuteen ja saavat jalat kantamaan. Jos kuulet tanssiinkutsun, tila on vapaa. Tanssi ystäväni, tanssi! Lattian kaltevuus ja epätasaisuuden eivät oikene, maton päärmeet eivät katoa, mutta olet kannateltu. Jos kaadut epätasaisella, kompastut maton loimilankojen päihin, tiedät nousevasi uudelleen, otat askeleesi luottavaisena.

Mutta kiinni, kiinni et rakkautta saa, koska vain vapaus määrittelee sen. Ja vapauden kahlitsemiseen kellään ei ole taitoa eikä rakkauden syvimmän olemuksen kohdattuaan enää tarvetta.


Markus Tornberg: Dance with Flowers 


lauantai 13. toukokuuta 2017

Makupaloja äitiydestä






Markus Tornberg: Breastfeeding


Muistatko, kun netissä pyöri video, jossa lapset tunnistivat naisrivistöstä äitinsä silmät kiinni? Katsoin videon ja mietin, erottavaisitko lapset isänsä tai jonkun muun heille tärkeän henkilön näkemättä häntä. Todennäköisesti, sillä kun on pidellyt rakkaan ihmisen käsiä käsissä, silittänyt kämmenselkää ja poskia, painanut nenän profiilin ja huulten kaaren mieleen, ei niitä unohda, sydän tunnistaa. 

Äitiys ja vanhemmuus rakentuu pitkälti arkisista asioista. Elämä vanhempi-lapsi -suhteessa on arkea ja se on on aika ajoin repaleista. Vastasyntynyt itkee taukoamatta vatsavaivoja eikä tyynny, vaikka häntä heijataan ja tuuditetaan, hierotaan ja syötetään. Yön pimeinä ja pitkinä hetkinä taaperon yskä täyttää kodin jokaisen millikuution. Lapsi ei nuku, eikä kukaan muukaan nuku samojen seinien sisällä, kun sängyn päädyn kohottaminen, höyryhengitys eikä yskänlääke hiljennä keuhkoja takovaa kakomista. Koululainen on luokkansa ainoa, joka ei saa kutsua kaverin syntymäpäiväjuhliin. Ulkopuoliseksi jäämisen tunteen peittäminen sujuu kymmenvuotiaalta huonosti, vaikka hän tekee kaikkensa, etteivät silmäkulmien vesikierteet tavoittaisi toisen silmiä. Mustapohjaisiksi värjäytyneet sukat ja hielle lemahtava t-paita lojuvat teinin huoneen lattialla kymmenen tuo pyykit koneeseen -käskyn jälkeen. Nuori ei saa jatko-opiskelupaikkaa ja eristäytyy huoneeseensa, vain aika ajoin kumahteva basso kertoo, että oven takana on elämää. Kotoa omilleen muuttanut aikuinen lapsi soittaa, puhelin ja neljänsadan kilometrin välimatka eivät peitä surua kysymyksessä: Miksi hän minulle suuttui?

Juhlat tauottavat arkea. Äitien- tai isänpäivän aamu herää ja lapsi piilottaa selkänsä taakse ensimmäisen itse askartelemansa kortin. Levottamat jalat hyppivät malttamattomina sohvalla, katse tähyilee pimeään iltaan ja nuoret korvat kuulostelevat, milloin joulupukin tiukukellon kilinä on ulko-oven takana. Daim-suklaakakun kaikki kynttilät sammuvat toisen puhalluskerran jälkeen ja pöydän ympärille kerääntyneet ystävät ja sukulaiset taputtavat ilosta. Kesä odottaa todistuksen päässä, kun lapsi laulaa yhdessä kavereidensa kanssa iloa ja odotusta uhkuen armaasta ajasta ja suloisesta suvesta. Kun vuosien kuluttua nuori saa todistuksen käteensä ja koko maailma on hänelle auki.

Äitiys ja vanhemmuus tarvitsee juhlaa, se tarvitsee kannattelua ja hetkiä, joita odotamme ja joihin valmistaudumme. Tavallisten tiistaipäivien lukumäärä peittoaa kuitenkin selkeästi juhlahetkien määrän; kalasoppaa ja ruisleipää syödään useammin kuin valkosuklaavaahtoa ja mansikoita. Äitiys ja vanhemmuus rakentuu hetkissä, kun pistämme suuhumme aamu toisensa jälkeen kaurapuuroa ja mustikoita, muroja ja vadelmamehukeittoa. Lapsi-vanhempi -suhteet hioutuvat repaleisissa hetkissä: Kun pelkäämme, ettemme jaksa enää tyynnyttää lohduttomasti itkevää vauvaa. Kun manaamme lapsen yskää hämähäkin seitin tunne silmissämme ja laskemme, että saamme nukkua korkeintaan kaksi tuntia ennen kuin työaamu valkenee. Käännämme tyynyn puolta 27 kertaa ja mietimme, mikä lapsen kasvatuksessa meni vikaan, kun hänen sosiaaliset taitonsa ovat heikot. Painokelvoton teksti tavoittaa teinin kasvot, kun kaadamme väsymyksemme hänen päälleen. Lopulta muistamme mainita: Pese itse pyykkisi! Koputamme nuoren oveen ja koetamme saada hänet puhumaan tulevaisuudesta, mutta saamme tyhjän katseen ja voimistuvan basson rytmin vastaukseksi. Puhelinmastojen välityksellä siirtyvä suru tavoittaa meidät ja mietimme, kuinka osaamme lohduttaa aikuista lastamme.

Repaleisissa hetkissä tärkeintä on tietää, että lohdutamme vauvaa ja kun emme enää jaksa, haemme apua. Nostamme sängyn päätyä, keitämme vettä, annamme yskänlääkettä ja toivomme parasta, kaksi tuntia unta saa välillä riittää. Juttelemme siitä, miten kavereita kohdellaan, mitä heidän kanssaan voi leikkiä ja koetamme itse kohdella hyvin lähimmäisiä luottamalla mallioppimisen mahtiin. Pyydämme anteeksi sanoja, jotka olivat tilanteeseen nähden liian voimallisia, mutta kerromme, että likaiset vaatteet saa pestä itse, jos ne myöhästyvät pyykkikoneesta. Näytämme, että välitämme, rakastamme ja uskomme parempaan huomiseen silloinkin, kun lapset eivät itse osaa. Aina emme löydy sanoja ja viisaita neuvoja, olemme vanhempina aika ajoin ymmällämme, mutta kuuntelemme ja otamme vastaan, suremme ja ihmettelemme yhdessä.

Rakastaminen ja välittäminen on lahja, jonka voimme antaa lapsille, olimme äitejä, isiä tai lähellä olevia ihmisiä. Anteeksipyytäminen ja -antaminen on lahja, jonka voimme omalla mallillamme siirtää eteenpäin. Teemme virheitä ja miten muuten voimme jatkaa, jos emme näytä inhimillisyyttämme ja pyydä anteeksi.

Kaikki eivät saa kokea vanhemmuutta, vaikka toivovat lasta. Minä halusin äidiksi ja toiveeni toteutui. Ymmärränkö, miltä tuntuu kuukausi toisensa jälkeen menettää toive omasta lapsesta? Tiedänkö, miltä tuntuu kun ei löydä kumppania, jonka kanssa saa jakaa toiveen vanhemmuudesta? Jotain tavoitan surusta ja pettymyksestä, jota tyhjä syli saa aikaan.

Muistan, kuinka WTC-iskujen jälkeen pukkasin vauhtia esikoiselleni, joka opetteli ajamaan apurattaitten kanssa ja mietin, olenko hullu, kun haluan lisää lapsia tällaiseen maailmaan. Toiveeni toteutui, sain todistaa syntymän ihmeen uudelleen. Hullu maailma jatkoi omaa elämäänsä, itsemurhaiskuista tuli arkea. Samaan aikaan minun arkeni täyttyi maata viistävistä kauppakasseista, makaronilaatikoista ja täysjyväsämpylöistä, ylitse pursuavasta keittiön pöydästä, jatkuvasti pyörivästä pyykkikoneesta, viikkaamattomista pyykkivuorista ja tarpeista, joihin oli vastattava heti. Joskus kadehdin ystäviäni, jotka saivat elää itselleen; hetkittäin tavoitin ajatuksen, miksi toiset eivät halua lapsia. 

Tapoja elää on useita, osa on itse valittuja ja osa on langennut meille. Juhlapäivien aikaan saamme valita, haluammeko pysähtyä hetken äärelle. Äitienpäivä, samoin kuin isänpäivä ja muut juhlat virittävät meissä monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Jos olemme saaneet lähellemme ihmisen, joka rakastaa ja välittää pyyteettä, hyväksyy meidät tällaisina kuin olemme, olemme saaneet arvokkaan lahjan. Hän ei ole itsestäänselvyys ja hänet tunnistaa sydämellä. 







maanantai 17. huhtikuuta 2017

Keskeneräisyydestä ja kanssakulkijoista







Kevätaurinko on raaka, se paljastaa pölylaskeumat ja rasvaiset sormenjäljet olohuoneen pöydällä sekä toisistaan läheisyyttä hakevat pölymolekyylit, jotka kokevat yhteenkuuluvuutta laminaattilattian nurkassa. Valo luo illuusion kaiken läpinäkyvyydestä; ikkunalasissa loistavat viimekesäiset kärpäsen jätökset, syyssateiden raivaamat urat ja lukuisat jäljittämättömät jäljet.

Anna antaa valon paljastaa kaiken, mikä on elänyt pimeässä katseilta suojassa. Vaikka säteet valaisevat julmasti, ne nostavat tummassa majailleet liat ja säröt tietoisuuteen.
- Tiedostaminen on uuden alku, hän kuiskaa.
Ääneen sanominen auttaa uskomaan ajatuksen todeksi; sanat, jotka voivat nostaa tai kaataa.

Anna katsoo käsiään auringossa. Vasemman peukalon kynsi on lohjennut ja kantaa mukanaan käsineestä irronnutta nukkaa. Kämmenselkien kuiva iho kielii rasvaamattomuudesta, liiallisesta pesemisestä ja noro-viruksen välttelystä. Ne ovat kädet, jotka voivat avautua tai puristua kiinni.

Anna peilaa auringossa kylpevästä ikkunasta kasvojaan, jotka ovat paljaat meikkivoiteesta, puuterista, ripsiväristä, huulipunasta. Kasvot ovat auki, ne antavat elämän näkyä: maksaläiskät, silmänympärysrypyt, arvet, alaspäin liukuva poskien iho, ylähuuli, joka nuoruudessa sai jääkiekkomailasta ja nyt viilto huojuttaa huulten tasapainoa.

Katse uskaltautuu alas. Rinnat roikkuvat, ne ovat antaneet elämän kolmelle lapselle. Vatsa pömpöttää, sisäänpäin veto ei korjaa kumpua, laskee vain hieman. Vatsa on aukaistu, arpi oli lapsen elinehto. Reidet ovat vahvat, tuhannet pyöräillyt, hiihdetyt ja juostut kilometrit näkyvät, mutta eivät poista appelsiinin kuorta muistuttavaa ihoa minikraatereineen.
- Tällainen kuori on annettu kantamaan sisäistä äärettömyyttä, avaruutta, Anna jatkaa yksinpuheluaan.

Yksi Annan ystävä leikattiin. Ystävä kertoi, että on kiitollinen, kun saa hiilata jalkojaan eteenpäin ja pääsee yksin vessaan. Saa seisoa suihkussa ja tuntea, kuinka vesi huuhtelee ja vierii lattiakaivoon kuljettaen hien ja menneen mennessään. Toinen myi omaisuutensa ja muutti Lappiin. Hän vaeltaa tuntureilla, kantaa kevyttä reppua, kuvaa revontulia ja kirjoittaa. Kolmas ystävä matkasi Balille, jossa hän sukeltaa, joogaa ja etsii itseään.

Anna istuu vaalealla nukkamatolla ja katselee pölyä, rasvaläiskiä ja villakoiramuodostelmia. Hänen kuorestaan löytyy lohjenneita kynsiä, kuivaa ihoa, ryppyjä, arpia, pömppövatsa ja appelsiinikraatereita. Hän ei ole sairaalassa, hän on terve, omat jalat kantavat ja kädet osaavat ojentua toista kohti. Hän ei vaella Lapissa tai joogaa Balilla, vaan istuu kotona kirjoittamassa ja etsimässä. Anna kirjoittaa itseään auki ymmärtääkseen ja rakastaakseen kuortaan ja äärettömyyttään. Tekstit ovat keskeneräisiä ja vajavaisia kuten kirjoittaja, epätäydellisiä. Anna muistaa Laura Janger-Laition viisaat sanat: Joskus toisen ihmisen epätäydellisyys on juuri se, mitä tarvitsemme uskaltaaksemme hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme. Inhimillisyys kaikessa kauneudessaan antaa luvan meille ihmisille olla ihmisiä. Luvan erehtyä. Luvan olla epätäydellisiä. 

Ystävät, rakkaat ihmiset eivät ole täydellisiä, eikä Anna sitä heiltä odota, sillä säröineen he ovat juuri sopivia ihmisyyden arvoituksen opettajia ja kanssakulkijoita. Heidän arvonsa punnitaan silloin, kun raaka pohjoistuuli saa haukkomaan henkeä ja kyyneleet vierimään. 

Jos Anna saisi valita osansa, elämäntehtävänsä, hän kertoisi jokaiselle risteyksessä vastaantulevalle, kuinka kaunis ja rakas hän on. Vastaantulija ehkä hymähtäisi, ei ottaisi ajatusta todesta. Ehkä joku pysähtyisi ja ottaisi sanat lahjana. Ja hän, joka kiemurtelisi sanojen mahdista, tallentaisi ne kuorensa alle siemeniksi, jotka otollisessa maaperässä versoisivat, leviäisivät ja kasvattaisivat lisää kauneutta ja rakkautta.  

Puhu itsellesi kuin puhuisit parhaalle ystävälle -miete on kulunut, mutta tosi. Lause on tullut vastaan usein, se kertoo kuluneisuuden lisäksi syvän viisauden. Anna miettii, jos antaisi itselleen luvan olla keskeneräinen ja hauras, ihan kuten hän näkee ystävänsä. Jos ei yrittäisi peitellä pelkojaan eikä yksinäisyyttään vaan luottaisi läpinäkyvyyteen. Antaisi kaikkien tunteiden loistaa pimeydessä majakkana, ohjaten reitin omaa merkitystä kohti. 

Maapallo on kiertänyt akseliaan, valo liukuu lempeäksi, varjot pitenevät, lämpö viipyy iholla, on helppo elää hetkessä. Ihmisyyden ja elämän arvoituksen ratkaisulla ei ole kiire. Matka jatkuu, kaiken keskeneräisyyden hyväksyminen osaksi elämää on vaiheessa. 
- Joku päivä otan rikkinäisyyteni syleilyyn ja kerron, kuinka paljon rakastan tuota uskollista kanssakulkijaa, josta en halua luopua, Anna lupaa itselleen. 


Lainaus on Laura Janger-Laition blokista: Eckhart Tollen kanssa kahvilassa (tarina, joka voi muuttaa sinua) http://himahappiness.com/eckhart-tollen-kanssa-kahvilassa/